Tapio Suomisen entinen puoliso Birgit kertoi aiemmin Maria Veitolalle, millaista on elää kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavan ihmisen kanssa. Birgit myös myönsi netissä velloneet huhut todeksi Tapsan kuolemasta.
– Tapion piti tulla luokseni myös kuolinpäivänään. Hänen sijastaan sain kuitenkin soiton. Pahin pelkoni toteutui, hän oli hypännyt junan alle, Birgit kirjoitti.
Lue myös: Tapio Suomisen ex-vaimolta traaginen päivitys: ”Pahin pelkoni toteutui”
Nyt Tapion ja Birgitin Siiri-tytär on avautunut Veitolalle isästään.
Siiri kertoo olleensa aina ”isin tyttö”.
– Meillä oli paljon yhteistä – harrastuksia, mielenkiinnonkohteita ja varmaan paljon luonteenlaatuakin. Olimme läheinen perhe: äiti, isi ja minä. Isän vakavat mielenterveysongelmat alkoivat ilmaantua ensimmäisen kerran, kun hän erosi äidistäni, Siiri kirjoittaa.
– Ennen avioeroa en ollut huomannut isälläni olevan taipumusta maanisdepressiivisyyteen – enkä osannut epäillä sitä vielä eron jälkeenkaän. Ensimmäiset näkyvät oireet sivuutin lähes täysin ja keskityin oman elämäni suuriin muutoksiin: välivuoden viettoon Uudessa-Seelannissa ja yliopiston pääsykokeisiin. Katsoin toisaalle ja toivoin parasta. Todellisuus tuli vasten kasvoja vielä saman vuoden aikana. Isä voi huonosti ja oli tullut äitini luokse, lapsuudenkotiini. Muistikuvat tästä illasta ovat hataria, mutta päällimmäisenä tunteena on pelko. Isä oli lähdössä auton rattiin. Anelin häntä jäämään, lähtemään vasta seuraavana aamuna. Pelkäsin hänen ajavan ensimmäistä tolppaa päin ja päättävän elämänsä. Kivi vierähti sydämeltä kun saimme äidin kanssa tiedon, että isä oli saapunut Kanta-Hämeen keskussairaalan psykiatriselle osastolle – ehjänä, ja ennen kaikkea elossa, Siiri jatkaa.
Tytär kertoo, että sairauden pahenemisen myötä Tapio-isästä tuli esiin toinen puoli.
– Sairauden pahenemisen myötä kuvioon tuli toinenkin isä. Sen isän tempuista jouduin lukemaan Seiskan lööpeistä. Vaikken hävennyt isän sairautta, myönnän, että häpesin hänen törttöilyjään ja odotin ahdistuneena isän seuraavaa mokaa, jota ruodittaisiin kommenttipalstoilla. Lööpit veivät seuraavan yön unet, ja pelko valtasi mielen. Menin katsomaan isää ensimmäisen kerran suljetulle osastolle, kun hänellä oli paha mania. En tuntenut koko ihmistä. Vastassa ei ollut masentunut, hiljainen isä, tai se välittävä ja aurinkoinen isä jonka tiesin. Vastassa oli yli-innokas, käsittämättömistä suunnitelmistaan silmät kiiluen kertova isä. Siinä hetkessä en kokenut olevani hänen tyttärensä. Siinä hetkessä häntä ei myöskään kiinnostanut minä tai minun tekemiseni: hän oli vain tyytyväinen, kun sai lisää kuuntelijoita uusille ideoilleen. Olisin yhtä hyvin voinut olla naapurin Pirkko kuin hänen tyttärensä. Myöhemmin opin tunnistamaan manian alkuoireet jo isän puhetyylistä, samoin masennuksen, Siiri kertoo.
Kirjoituksensa lopussa Siiri toteaa, että ainoa helpottava asia viime kuukausien surun ja kaipuun keskellä on se, että enää hänen ei tarvitse jatkuvasta pelätä isänsä puolesta.
– Enää ei tarvitse peläta sitä puhelua, jossa äiti kertoo isän tappaneen itsensä. Olen jo saanut sen, hän kertoo.
Lue koko pitkä päivitys kokonaisuudessaan alta: