Hyvinkään joukkoampuminen on koko Suomea järkyttänyt tapahtumasarja, joka tapahtui Hyvinkään keskustassa 26. toukokuuta 2012. Tuolloin 18-vuotias Eero Hiltunen ampui matalan liikerakennuksen katolta alas kadulle surmaten kaksi ihmistä ja haavoittaen seitsemää.
Yksi vakavasti haavoittuneista oli työharjoittelussa ollut 23-vuotias nuorempi konstaapeli Heidi Foxell.
Heidi on noussut tunnetuksi koko Suomessa kertoessaan selviytymistaistelustaan ja sairaalakierteestään, joka alkoi kun luoti lävisti hänen vatsansa.
Heidi on joutunut käymään vuosien saatossa lukemattomissa leikkauksissa, ja hän kertonut, että suurin isku ei ole ollut itse ampumisvälikohtaus, vaan sairaalassa tapahtunut hoitovirhe, joka vei hänet pyörätuoliin. Heidi on käynyt läpi myös vahvan lääkeriippuvuuden sekä pitkään jatkuneet leukemiahoidot.
Nyt Heidi on julkaissut Instagram-tilillään päivityksen, jossa hän muistelee 12 vuoden takaista suurta tragediaa, joka muutti pysyvästi hänen loppuelämänsä. Heidi kertoo koskettavassa kirjoituksessaan, että hänelle on kehittynyt tapahtumien vuoksi traumaperäinen stressihäiriö.
– Hyvinkään ampumisesta on tänään kulunut 12 vuotta ja tajusin vasta tänävuonna, kuinka syvälle mun PTSD trauma ylettyy. Olin ystävän luona käymässä Herusessa ja lähtemässä kotiin puolen yön aikaan. Kuulin ison pamauksen juuri, kun olin menossa autoon. Pysähdyin ja tunsin kuinka paine rinnassa koveni. Jäykistyin ja tuijotin äänen suuntaan sanoen ensimmäisenä ystäville, että tuo ei ollut mikään ilotulite. Menin äkkiä autoon kun tunne kasvavasta pakokauhusta nousi – halusin vain paeta paikalta, Heidi kirjoittaa.
– Kun lähdin liikkeelle, vastaan ajoi ambulanssi hätävalot päällä. Se sai hengityksen salpautumaan ja pintaan muistot siitä, miten kollegat kantoi mua ambulanssiin ja näin sen valot. Kaikki ampumishetken tunteet ja muistot vyöryivät yli, hyökyaallon tavoin, Heidi jatkaa.
– En ollut tajunnut että trauma on minussa niin syvällä, että kova ääni voi saada aikaan samoja tunteita, kuin ampuminen 12 vuotta sitten. Se kuulemamme pamaus oli ollut lopulta ilotulite, vaikka olin varma, että se oli ollut kivääri. Pimeys, kova ääni ja siihen päälle ambulanssi oli lopulta liikaa, ne triggeröi mussa paniikin.
– Onneksi asia ei jäänyt kuitenkaan vaivaamaan ja pystyin unohtamaan tilanteen, kun jutelin Nooran kanssa puhelimessa loppuajomatkan kotiin. Seuraavana päivänä huomasin kuitenkin pohtivan asiaa paljon ja ymmärsin kuinka syvällä kannan traumaa. Tulen varmasti kantamaan sitä aina, mutta onneksi se ei enää määrittele tai rajoita mua. Heidi päättää.